Vietnam Historia

Portugalilaiset olivat ensimmäiset Vietnamiin saapuvat länsimaalaiset. Satunnaisesti heitä oli käynyt maassa jo 1500-luvulla, mutta 1615 portugalislaiset jesuiitat pyrkivät vakiinnuttamaan asemiaan perustamalla kauppa- ja lähetysaseman Hoi Aniin vuonna 1615. Vietnamilaiset hallitsijat suhtauivat heihin kuitenkin hyvin nuivasti ja 1645 asema lakkautettiin kokonaan. 1600- ja 1700 luvuilla Vietnamiin saapui myös ranskalaisia jesuiittoja, joihin myös suhtauduttiin epäluuloisesti. 1700-luvun loppuun mennessä joitakin tuhansia vietnamilaisia oli onnituttu käännyttämään, heistä pääosa eli ranninkolla.

1700-luvun lopulla merkittävä historiallinen tapahtuma oli Tay Sonin kapina. Taysonin veljekset johtivat kapinaa ankaraa vertousta ja kahta hallitsevaa dynastiaa vastaan. He onnistuivatkin kukistamaan Nguyen- ja Trinh-dynastiat ja yhdistivät maan yhdeksi hallintokokonaisuudeksi. Mutta kun uusi keisari Quang Trung kuoli 1792, ajautui maan hallinto kaaokseen. 1790-luvulla Nguyen-dynastian ainoa henkiinjäänyt edustaja Nguyen Anh ryhtyi sotaan Taysoninen veljesten armeijaa vastaan. Hän haki tukea myös ranskalaisilta lähestysaarnaajilta, joille hän vastineeksi lupasi täyden toimintavapauden Etelässä. Ngyen Anh onnistui tavoitteissaan ja julistautui Vietnamin keisariksi, hallitsijanimenään Gia Long. Ranskalaiset eivät kuitenkaan saaneet juuri kiitosta tuestaan ja 1830-luvulla lähetyssaarnaajia jopa surmattiin. Sortotoimien takia lähetyssaarnaajat pyysivät apua Napoleon III:lta, joka oli jo alkanut kiinnostumaan Kaukoidän tapahtumista ja alueista. Niinpä sortotoimista tuli hyvä tekosyy jalansijan saamiseksi alueella. Napoleon lähettikin sota-aluksena “Orientiin” tulittamaan Danangia vuonna 1847. Vietnamilaiset eivät olleet siihen mennessä suhtautuneet ranskalaisten mahdolliseen uhkaan mitenkään vakavasti, joten valmiuksia kohdata yllättävä vihollinen ei ollut. Vuonna 1867 ranskalaiset valloittivat Etelä-Vietnamin, jonka jo portugalilaiset olivat nimenneet Kochinkiinaksi. Vuonna 1883 myös Pohjois- ja Keski-Vietnam joutuivat Ranskan alle nimillä Annam ja Tonkin. Vietnamilaisten vastarinta oli kuitenkin hyvin sitkeää. 1897 kenraalikuvernoori Paul Doumer vakiinnutti suoran hallinnon Kochinkiinassa, josta käsin sitten hallittiin muita protektoraatteja.

Ranskalainen byrokratia paisui melko mittavaksi. Vietnamissa 30 miljoonaa asukasta kohden oli 5000 virkamiestä, kun esimerkiksi 325 miljoonan asukkaan Intiassa, englantilaisia virkamiehiä oli 4900. Kannattavimmiksi tulonlähteiksi muodostui kolme valtion monopolia: suola, oopiumi ja alkoholi. Jokaisen kylän oli pakko käyttää alkoholia vuosittain tietty määrä. Kotipoltosta saattoi joutua jopa Con Daon vankilasaarelle. Oopiumin käyttöön kannustettin ja sen hintaa nostettiin jatkuvasti. Riisinviljelyä pyrittiin tehostamaan siten, että siitä voitaisiin saada vientituloja. Tässä onnistuttiin ennen kaikkea Kochinkiinan alueella. Vietnamista, erityisesti Mekongin suistosta, tulikin Thaimaan ja Burman jälkeen suurin riisin viejlä, mutta samalla yksityinen kulutus väheni. Verotus oli ankaraa ja vähitellen maanomistus keskittyi suurmaaomistajien käsiin.

Siirtomaavallan yhtenä tavoitteena oli sivistyksen levittäminen, mutta tulokset olivat osin päinvastaiset. Vietnamilaisen kiinalaisperäisen merkkijärjestelmän katsottiin edustavan mandariinien oppositiota Ranskan herruutta vastaan. Samalla tavalla suhtauduttiin myös vietnaminkieleen ja koulutuspolitiikan tähtäimessä oli ranskalaistaminen. 90 prosenttia lapsista ei käynyt ollenkaan koulua ja lukutaito ranskalaisten aikana romahti.

Itsenäistyminen

Varsinkin Pohjois-Vietnamissa vastustettiin uusia siirtomaaisäntiä alusta asti. Erilaisia kapinaliikkeitä nousi aika ajoin eri puolilla Ranskan Indokiinaa, joka käsitti Ranskan siirtomaana olleet Vietnamin, Laosin ja Kambodzhan. Poliittiset suuntaukset omaksuttiin ensin Japanista ja sitten lännestä. Näihin eri suuntauksiin sisältyi sekä liberaaleja että hyvin radikaaleja muotoja aggressiivisesta nationalismista marxismiin.

Ensimmäinen merkittävä kapinaliike oli alkujaan Nguyen-dynastian nuoren keisarin Ham Nghin aloittama Can Vuong-liike, joka toimi vuorilta käsin. Vuoristoheimot eivät kuitenkaan luottaneet heitä kaltoin kohdelleeseen keisariperheeseen ja he kavalsivat nuoren keisarin, joka karkoitettiin Algeriaan. Vuonna 1900 Phan Boi Chau ryhtyi organisoimaan uutta vastarintaliikettä, joka vaati keisari Cuong Den vallan palauttamista. Vastarintaliike sai puhtia, kun Japani ensimmäisenä aasialaisena löi länsimaan eli Venäjän vuoden 1905 Tsushiman meritaistelussa. Sekä kiinalaiset että vietnamilaiset kansallismieliset ihailivat Japanin keisari Meijin modernisaatiopolitiikkaa. Phan Boi Chau lähettikin vietnamilaisen opiskelijaryhmän, mukanaan Cuong De, Japaniin opiskelemaan.

Ranskalaiset murskasivat vastarintaliikkeet yksi toisensa jälkeen. Pian vastarintaliike radikalisoitui ja Vietnamin kommunistinen puolue perustettiin. Ranskassa asunut Nguyen Ai Quoc, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Ho Chi Minh, lähti ensin Neuvostoliittoon, ja sitten Hongkongiin organisoimaan kommunistista liikettä Kaakkois-Aasiassa. Ranska kuitenkin tuhosi Vietnamin kommunistipuolueen ja teloitti sen johtajat.

Toisen maailman sodan aikana, vuonna 1940, Japani miehitti Vietnamin. Ho Chi Minh organisoi Japanin vastaisen itsenäisyysliikkeen Viet Minhin. Vuonna 1945 Vietnamia koetteli suuri nälänhätä. Samana vuonna ranskalaiset joutuivat vetäytymään maasta. Maaliskuussa 1945 Keisari Bao Dai julisti Vietnamin itsenäiseksi. Elokuussa 1945 Viet Minh järjesti elokuun vallankumouksen ja Bao Dai luopui kruunusta päättäen Nguyen-dynastian vallan. 2.9.1945 Ho Chi Minh julisti Hanoissa Vietnamin Demokraattisen Kansantasavallan perustetuksi.

I Indokiinan sota 1946–54 – Ranskan vetäytyminen

Ranska pyysi brittejä auttamaan japanilaisten aseidenriisunnassa, mutta etelään tulleet britit miehittivät alueen ja määräsivät uudelleen aseistetut japanilaiset ja ranskalaiset taistelemaan kommunisteja vastaan. Vuonna 1946 Ranska hyökkäsi Pohjois- ja Keski-Vietnamiin ja otti ne hallintaansa. Ho Chi Minh komensi joukkonsa miehittäjiä vastaan ja ensimmäinen Indokiinan sota alkoi. Kiinassa kommunistit nousivat valtaan 1949 ja alkoivat heti tukea Viet Minhiä taistelussa miehittäjiä vastaan. Ranskalaiset puolestaan saivat apua Yhdysvalloilta. Huhtikuussa 1954 alkoivat rauhanneuvottelut Genevessä. Samaan aikaan 8000 ranskalaista sotilasta oli motissa Dien Bien Phussa Luoteis-Vietnamissa lähellä Laosin rajaa. Motitusta johti kuuluisa kenraali Vo Nguyen Giap. Ranska antautui 55 päivän saarron jälkeen. Lähes 75 000 Ranskan armeijan sotilasta (20 000 ranskalaista, 12 000 muukalaislegionalaista, 15 000 afrikkalaista ja 27 000 vietnamilaista) oli kuollut.
Geneven neuvotteluissa Vietnam jaettiin kahtia 17. leveyspiirin kohdalta ja koko maahan luvattiin vaalit kahden vuoden kuluttua. Niitä ei kuitenkaan pidetty. Jo kesäkuusa 1954 Ngo Dinh Diem oli tehnyt vallankaappauksen Etelä-Vietnamissa ja valitutti itsensä Vietnamin tasavallan presidentiksi vuonna 1955. Pohjoisessa valtaa piti kommunistipuolue ja presidenttinä oli Ho Chi Minh. Kenraali Giap oli puolustusministeri. Etelästä kotoisin olevat Pham Van Dong oli pääministerinä ja Le Duan kommunistipuoleen pääsihteerinä. Ulkoministerinä oli Nguyen Duy Trinh. Pohjoisessa ryhdyttiin osin väkivaltaiseen maareformiin, jossa suurtilat takavarikoitiin ja annettiin köyhien maatyöläisten muodostamille kollektiiveille. Presidentti Diem taas puhdisti etelän Viet Minhin kannattajista. Diem nimesi sukulaisiaan ja pohjoisesta paenneita katolisia kaikkiin merkittäviin virkoihin. Ensimmäinen sotilasvallankaappausyritys oli tehty jo vuonna 1955. Vuonna 1960 eri Diemin hallintoa vastustaneet uskonnolliset ryhmät, puolueet ja etniset ryhmät perustivat Kansallisen vapautusrintaman (Front National de Libération, FNL), joka tuli paremmin tunnetuksi amerikkalaisten käyttämällä nimityksellä Viet Cong.

II Indokiinan sota 1964-1975 – Vietnamin sota

Vuonna 1963 eräs buddhalaismunkki teki polttoitsemurhan vastalauseena Ngon suvun hallinnolle. Kaikkiaan seitsemän buddhalaismunkkia teki näyttävän polttoitsemurhan eri puolilla Etelä-Vietnamia, ja viimein marraskuussa 1963 tehtiin ensimmäinen, Yhdysvaltojen tukema sotilasvallankaappaus. Presidentti Ngo Dinh Diem ja hänen veljensä, poliisipäällikkö Ngo Dinh Nhu surmattiin. Tammikuussa 1964 ja -65 tehtiin jälleen sotilasvallankaappaukset kunnes valtaan nousivat kenraaliluutnantti Nguyen Van Thieu ja marsalkka Nguyen Cao Ky, jotka kamppailivat vallasta keskenään sodan ajan.
Hallitus joutui protestoivien buddhalaismunkkien lisäksi kamppailemaan opiskelijoita ja Pohjois-Vietnamin avustamaa FNL-liikettä vastaan. FNL olikin ottanut yhä laajempia alueita hallintaansa, joten vuonna 1964 Yhdysvaltojen presidentti Lyndon B. Johnsson päätti laajentaa apuaan Etelä-Vietnamin hallitukselle. Vuonna 1965 aloitettiin Pohjois-Vietnamin pommitukset. Aluksi sotaa käytiin maaseudulla, jossa väestö pyrittiin sulkemaan ns. strategisiin kyliin. Pyrkimyksenä oli estää ruuan antaminen sisseille. Vuonna 1966 kaikki tärkeimmät pagodit oli vallattu ja buddhalaisoppositio murskattu. Yhdysvaltojen joukkoja lisättiin niin, että vuonna 1969 niitä oli maassa jo 500 000.
Pohjois-Vietnam oli alkanut avoimesti aseistaa FNL:ää vuonna 1964. Kiinan lisäksi sitä tuki Neuvostoliitto. Myös länsimaiden opiskelijaliike, Suomi mukaan luettuna, vastusti äänekkäästi Yhdysvaltojen imperialistista sotaa laajoin mielenosoituksin. Vuonna 1968 vietnamilaisen uuden vuoden, Tetin aikaan FNL teki hyökkäyksen Etelä-Vietnamin joukkoja vastaan eri kaupungeissa, ja Yhdysvallat joutui aloittamaan rauhanneuvottelut Pariisissa. Sota kiihtyi vielä 1972, mutta vuonna 1973 presidentti Nixon määräsi joukot kotiutettaviksi, mikä merkitsi sodan vietnamilaistamista. Vielä jouluna 1972 Hanoita ja Haiphongia pommitetttiin massiivisesti. Rauhansopimus allekirjoitettiin Pariisissa tammikuussa 1973, mutta sotatoimet jatkuivat. Noin miljoona vietnamilaista menehtyi sodassa ja pari miljoonaa haavoittui. Amerikkalaisia kaatui 60 000.

Saigonin valloitus ja Vietnamin jälleenyhdistäminen

Pohjois-Vietnamin tukemat FNL-joukot valloittivat Saigonin 30. huhtikuuta 1975. Monet muistavat median välittämät dramaattiset kuvat, joissa tuhannet etelä-vietnamilaiset pyrkivät pakoon takertuen amerikkalaisten evakuointi-helikoptereiden jalkoihin. Alkuvaiheessa maasta pakeni 300 000 vietnamilaista.
Pohjois-Vietnam jälleenyhdisti maan kivuliaasti siirtämällä pohjoisen järjestelmän sellaisenaan maan eteläosiin. Hanoista tehtiin koko maan pääkaupunki. Pohjois-Vietnamin vallanpitäjät eivät luottaneet entisiin aseveljiinsä FNL:n sotilaisiin vaan lähetti monet heistä uudelleenkoulutusleireihin. Maiden yhdistäminen näyttäytyi etelässä hyvin ristiriitaisena tapahtumana myös siitä syystä, että uudet vallanpitäjät erottivat suurin joukoin päteviä henkilöitä tehtävistään ja tuotti heidän tilalleen luotettavampina pitämiään työntekijöitä pohjoisesta. Epäilyttäviin henkilöihin kuuluivat mm. ranskalaisten kouluttamat ammattitaitoiset lääkärit, joiden tilalle nimitettiin sotarintamalla ’käytännön lääkärikoulun’ käyneitä entisiä sotilaita. Saigon nimettiin Ho Chi Minhin kaupungiksi.
Amerikkalaisten käyttämät kemialliset aseet, etenkin Agent Orangen kasvimyrkky olivat hävittäneet metsiä ja tappaneet useat eläinlajit lähes sukupuuttoon. Suuret maa-alat olivat käyttökelvottomia myös pommitusten aiheuttamien kraatereiden vuoksi. Kemialliset aseet aiheuttavat edelleen epämuodostuneiden lapsien syntymistä Vietnamissa. Länsimaat avustivat aluksi Vietnamin jälleenrakennusta, mutta kun Vietnam lopetti Kambodzhaa hallinneiden punakhmerien hirmuhallinnon miehittämällä maan joulukuussa 1978, useat länsimaat lopettivat avun.
Arviolta miljoona vietnamilaista on paennut maasta vuodesta 1975 alkaen. Ensimmäinen suuri pakolaisaalto ajoittuu vuosille 1978–79. Vuonna 1978 maasta paenneista suuri osa oli etnisiä kiinalaisia (hoa), jotka olivat joutuneet vainon kohteeksi etenkin Kambodzhan tilanteen vuoksi huonontuneiden Kiinan ja Vietnamin välien takia. Aluksi kiinalaiset pakenivat Kiinaan (150 000 maan 200 000 kiinalaisesta), myöhemmin Kiinan suljettua rajan vuoden 1979 neljännen Indokiinan sodan jälkeen, kiinalaiset pakenivat meriteitse muihin maihin. Suomi vastaanotti ensimmäiset Vietnamin pakolaiset vuonna 1979.
Sodasta toipuminen ei sujunut helposti. Kambodzhan tilanne, maasta pakenevien ihmisten aalto, Yhdysvaltain ja usean muun länsimaan kauppasaarto sekä epäonnisesti etelässä etenevä maatalouden kollektivisointi rasittivat maata kovasti. Jälleenrakennustyötä tehtiin määrätietoisesti, mutta maa oli 1980-luvulla vakavan sosio-ekonomisen kriisin partaalla. Inflaatio kiihtyi saavuttaen 774,7 prosentin huippunsa vuonna 1986.

Doi Moi

1990-luku merkitsi Vietnamille poliittisten ja kaupallisten suhteiden uudelleenluomista sekä Aasiaan että länsimaihin. Vuoden 1986 joulukuussa pidetyssä Vietnamin kommunistisen puolueen kongressissa kritisoitiin jyrkästi lähivuosien politiikkaa ja päätettiin luoda uudet suuntaviivat maan politiikalle ja taloudelle. Uudistuspolitiikka sai nimekseen Doi Moi. Sen tarkoituksena oli luotsata maata kohti markkinataloutta. Maaseudulla se tarkoitti kollektiiveista luopumista ja kaupungeissa uusien yritysten syntymistä. Maata avattiin myös ulkopuolisille, sekä matkailijoille että ulkomaisille yrityksille. Kauppaa ei kuitenkaan vapautettu täysin, vaan Vietnam piti kiinni esimerkiksi tullisuojasta ja iso osa taloutta pidettiin edelleen valtion ohjauksessa. Maan poliittisessa järjestelmässä muutokset ovat olleet hitaita, eikä doi moin tavoitteena olekaan ollut yksipuoluejärjestelmästä luopuminen.
Eräs merkkipylväs Vietnamin avautumisessa saavutettiin helmikuussa 1994, jolloin Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton lopulta poisti parikymmentä vuotta kestäneen Vietnamin kauppasaarron. Tapahtuma oli merkittävä myös siksi, että useat länsimaat olivat Yhdysvaltojen esimerkkiä noudattaen välttäneet kaikenlaista kanssakäymistä sosialistisen Vietnamin kanssa. Poikkeuksen muodostivat Suomi ja Ruotsi, jotka valitsivat boikotoinnin sijaan maan pitkäjänteisen avustamisen. Vietnamin hyväksyminen ASEANin jäsenmaaksi vuonna 1995 lisäsi maan tiiviimpää yhteistyötä ja vuorovaikutusta Kaakkois-Aasian pienten taloustiikereiden, kuten Singaporen, Malesian ja Indonesian kanssa. Myös Thaimaa, jonka ulkopoliittiset intressit ovat usein lyöneet ristiin Vietnamin kanssa, kuuluu jäsenmaiden joukkoon. Jäsenvaltioiden erilaisista poliittisista järjestelmistä huolimatta Vietnam on sopeutunut joukkoon hyvin, kannattaahan se ilomielin järjestön sopimaa periaatetta, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät kritisoi toisiaan esim. ihmisoikeuskysymyksissä.